Skip to content

Uusi osoite —>

Sujuvasti vierähti reipas vuosi ennen kuin sain taas blogikirjoittamisen ilosta kiinni.

Jos joku eksyy vielä tänne päiväkirjan puolelle, tiedoksi että uusi, pianomusapainotteinen blogini on nyt ns. up & running. Tällä kertaa ihan omalla nimellä ja naamalla.

Kiitos kaikille tällä tontilla tovinkin viihtyneille, toivottavasti nähdään uudella puolella!

Islanti, let’s do this

Huomenna toteutan monivuotisen haaveeni ja lähden viikoksi Islantiin. Aivan kuin siinä ei vielä olisi kylliksi pienten aivojen käsitellä, keskiviikosta lauantaihin Reykjavikin valtaa Iceland Airwaves, festivaali jolta voi esiintyjäkaartinsa puolesta odottaa vain mahtavuutta.

Reissuun valmistutuminen ajoissa ei koskaan ole ollut vahvin puoleni, mutta tällä kertaa festarin soittolista on jo viikkokausia ilahduttanut niin vanhoilla tutuilla turvallisilla kuin uusilla löydöilläkin. Pikku yksityiskohdat, kuten valuuttatekniset asiat, paikallisen julkisen liikenteen ja hotellin sijainnin ehtii aina selvittää myöhemminkin, kunhan keikka-aikataulusta on ensimmäinen versio valmiina jo kotimaassa.

Ennakkohehkutuksena koostin kolmen kohdan listat Airwavesissa esiintyvistä vanhoista suosikeista sekä uusista kiinnostavista. Kolmen kohdan listan muodostaminen kaikista artisteista osoittautui haastavaksi, joten yhdistävänä teemana näissä toimikoon löyhä määritelmä ”islantilainen herkkä tunnelmointi”. Koska loma jos jokin se aina herkistää.

Vanhat suosikit:

Uudet kiinnostavat:

Ai jai.

Nostalgia

Ja kas, yhtäkkiä on vajaat kymmenen vuotta sitten. Siihen ei vaadittu kuin elokuussa julkaistu the New Pornographersin uutuus, jonka äärelle ennätin kunnolla vasta nyt. Kaikki mahtavat Neko Casesta Dan Bejariin ja AC Newmaniin ovat tehneet vapautuneen levyn.

Silloin, vajaat kymmenen vuotta sitten, kuuntelin samaisen bändin Twin Cinemaa ja ajattelin, että tällaista musiikin pitää olla. On tutkittu, että aivojen kehitysvaiheista johtuen musiikkimaku vakiintuu hieman päälle parikymppisenä. Kehittyy ja hienosäätyy toki koko elämän ajan, mutta perusta lasketaan kutakuinkin teinivuosien jälkimainingeissa. Sijoitan musiikkijanallani Pornographersit aina juuri siihen aikaan, kun pitkällisten vaiheiden jälkeen löysin sen musiikin, joka kosketti ehkä enemmän kuin mikään muu aiemmin.

Silloinkin taisi olla pimeää, ainakin valkoviinikausi oli juuri vaihtunut punaviiniaikaan.

”We are champions of red wine
We’re poured all over
It’s what we’re known for
The fine art of crossed lines
Crossed for old times
Like starting over”

Kun nyt vanhoja lähdettiin kaivelemaan, tuohon samaiseen, pompöösisti ilmaistuna musiikillisen heräämisen ajanjaksoon liittyy eräs toinenkin kanadalaisjättiläinen Arcade Fire ja kymmenvuotias levynsä Funeral. 

Kävin katsomassa viikonloppuna Richard Linklaterin Boyhood-elokuvan, jossa on lukemattomien muiden ansioidensa lisäksi äärettömän hieno ääniraita: musiikkivalinnat aiheuttivat monta miellyttävää pakahtumisen hetkeä ja palauttivat mieleen hetkiä ja muistoja. Lopputeksteissä soi Deep Blue yllämainitun hieman tuoreemmalta Suburbsilta. Kappaleessa taidetaan oikeastaan puhua viime vuosikymmenten nopean teknologisen kehityksen seuraamuksista, mutta minulle se muistutti juuri nyt enemmän siitä, että takaisin ei ole menemistä. Eikä siinä mitään, tässäkin on aivan hyvä.

”Here in my place and time
And here in my own skin I can finally begin
Let the century pass me by, standing under the night sky
Tomorrow means nothing”

Äärellä sinisen meren

Meren rannalla asuvana (tai no, kolmannen kerroksen tuuletusparvekkeelta näkee aavistuksenomaisen kaistaleen sinistä) ymmärrän hyvin sen, mikä meressä herättää mielikuvituksen ja miksi siitä ja sen ympäriltä syntyy maailmaan laulu toisensa jälkeen.

Siitä huolimatta hymyilytti, kun huomasin jälleen, kuinka monta juuri nyt kuuntelussa olevaa kappaletta lähestyy samaa aihetta. Eri näkökulmista ja voimalla, mutta yhtä kaikki.

Tässä kuratoituna eräs kolmen kohdan merellinen oppitunti:

1. Snowminen upouusi kappale Tidal Wave keinahtelee tutusti ja ehkä aavistuksen turvallisestikin ihmissuhdeaallokoissa, vaikka mullistavista luonnonilmiöistä metaforaa haetaankin. Mutta onhan se niin, että joskus kun tunteet oikein hyökyvät päälle, aina ei ennätä alta pois.

2. Vuolaasti virtaa vesi myös Ásgeirin viime vuonna julkaistussa Torrentissa. Se löysi tietoisuuteeni vasta nyt, mutta pyyhkäisi saman tien mennessään. Alkuperäiset, islanninkieliset lyriikat on tehnyt Ásgeirin seitsemänkymppinen isä. Vanhus ja meri uusintaottelussa, siis. Englanniksi Dyrd í dauðathogn (In the Silence) -levyn tekstit on kääntänyt John Grant. Arvoisa the Guardian on nimittänyt kotimaassaan järjettömän suosittua artistia milloin Ben Howardssoniksi ja milloin Mumfjord&soniksi, eikä kumpikaan nokkelista kielelliskulttuurisista viittauksista ole aivan hakoteillä.

3. Lopuksi tyynempiin ja idyllisempiin vesiin verkkaiselle uimaretkelle. Leedsin poikain eli alt-J:n uuden levyn kauniiseen hitaaseen Warm foothills –kappaleeseen löytyi sanoitus Iris Murdochia käsittelevistä muistelmista (1). Tässä muuten mukana myös Conor Oberst. 

”Iris swims quietly beside me
Oh the leaves and larger weeds sway and stretch themselves beneath
Blue dragonflies dart to and fro
I tie my life to your balloon and let it go”

Rakkautta, anarkiaa ja musiikkia

Juuri päättynyt Rakkautta & Anarkiaa tarjosi tänä vuonna poikkeuksellisen hienon kattauksen musaleffoja. Tästä innostuneena kävin katsomassa omalla mittapuullani suorastaan ennätyksellisen määrän festarileffoja ja ajattelin ottaa aktiivisen ravaamisen tulevina vuosina tavaksi.

1. Whiplash 

”There are no two words in the English language more harmful than good job.”

Riittääkö unelman toteuttamiseen peräänantamaton asenne ja raaka, kidutusta hipova harjoittelu? Missä menee raja, kun tavoitellaan täydellisyyttä? Tästä sangen periamerikkalaisesta kysymyksenasettelusta syntyy lopulta hieno kuvaus nuoresta jazzrumpalista (Miles Teller), joka haluaa hinnalla millä hyvänsä suureksi kaikkein suurimpien joukkoon. Loistava J. K. Simmons hurjana orkesterinjohtajana piiskaa ja saa jo pelkällä kulmakarvan värähdyksellä aikaan rumaa jälkeä. J. K., tuo brutaalin mikrofysiikan mestari.

 

2. Pulp: A Film About Life, Death & Supermarkets

Jarvis Cockerin vetovoimaa ei käy kiistäminen. Kaveri vaihtaa sammareissa ruosteista rengasta autonrähjään, korjailee pullonpohjalasejaan pakonomaisesti parempaan asentoon ja juttelee mukavia korkokengistään ja eloonjäämispakkauksestaan, eikä ihminen voi kuin tuijottaa.

Muistan vieläkin hyppimisestä hengästyneen olon ja jalkojen alla huojuvan maan, kun Common People soi Barcelonan yössä kesällä 2011. Tämä elokuva kuvattiin vuotta myöhemmin, kun Pulp soitti toistaiseksi viimeisen keikkansa yhtyeen syntysijoilla Sheffieldissä. Kaupunki ja sen asukkaat nostetaankin yhteen päärooliin, kun ohjaaja Florian Habicht päästää satunnaiset, enemmän tai vähemmän eksentriset vastaantulijat ääneen.

 

3. God help the Girl

Jos joku haluaa tietää, miltä Belle and Sebastianin musiikki näyttää elokuvaformaatissa, nyt on oiva tilaisuus ottaa asiasta selvää. Itsensä Stuart Murdochin esikoisohjaus kertoo indietytöstä, -pojasta ja -yhtyeestä. Heleä pop soi ja söpöys kukkii, mielenterveysongelmista huolimatta sävy on keveä ja pintaa hipova. Eikä siinä lopulta ole mitään pahaa.

 

+1. Monument to Michael Jackson

Bonuksena mainittakoon ei niin puhtaasti musiikkielokuva, mutta muuten mitä mainioin serbialaisteos. Monument to Michael Jackson kertoo siitä, mitä tapahtuu kun parturi Marko päättää, että kuolevan kotikylän sekä avioliiton voi pelastaa vain kaikkien aikojen turistivetonaula, monumentti popin kuninkaasta. Vaikka elokuvan tunnelma on humoristinen, melankolisen lempeä ja paikoin tragikoominen, pohjavire on poliittinen. Näytöksessä paikalla ollut ohjaaja Darko Lungulov saikin vastailla yleisökysymyksiin, jotka koskivat enimmäkseen Serbian nykytilannetta, sodan arpia, suhteita EU:hun, Venäjälle sekä nationalistisen nuorison liikehdintää.

Kosmista kauneutta

Juuri päättynyt Beauty of the Universe -näyttely Kuopion VB-valokuvakeskuksessa paljasti muutamilla väläyksillä sen, miltä universumi näyttää yhden pienen Hubblen silmin. Puutalovanhukseen oli koottu valitut, tieteelliset taideteokset teleskoopin avaruusseikkailuilta vuosien varrelta. 

Huimaahan se, kun palauttaa hetkiseksi mieleen, mikä on mittakaava galaksin näkökulmasta. Lyyrisesti kirjoitettu näyttelyopas teki maailmankaikkeudesta inhimillisen, niin elävästi oli kuvattu esimerkiksi tähden kuolema ja galaksien kohtaaminen. Ilahduttavaa oli lisäksi se, että voin jatkossa käyttää sopivan tilaisuuden tullen keskustelussa lausetta: ”Olen nähnyt pimeän aineen.”  

Silti fantasiamaailmoista tuttua kuvastoa katsoessa vaati aktiivisia ponnisteluja ymmärtää, että tuo paikka on minunkin koti. Sen kunniaksi Foxygenin tuore kappale Cosmic vibrations

 

Kosmisesta kotoisaan. Hauskaa sinänsä, että toinen lokakuussa ilmestyvältä…and Star Power-levyltä toistaiseksi kuultu kappale, se jonka avulla olen viime viikkoina toistuvasti sulkenut avokonttorin ympäriltäni, räväyttää saman miljöön videollaan päin näköä. Kelmeä beigeys, klaustrofobiakopperot ja mystiset mappirivistöt eivät ehkä aivan vastaa omaa, hitusen modernimpaa, vuorovaikutteista monitilaympäristöäni, mutta ei toimisto peruselementeistään mihinkään pääse. 

Balkan fever

Tällä viikolla olen palannut toistuvasti kesälomatunnelmiin. Mielessäni, tietysti, koska ulkona on pimeä vedenpaisumus. Katsoin kalenteria. Kyllä vain, lomasta on nyt vierähtänyt se kriittinen kuukausi, jonka jälkeen vapaalla viipotettu aika muuttuu olotilasta muistoksi. Onneksi on keinoja tuoda ne parhaat hetket elävästi mieleen. Pystyn esimerkiksi vaivatta palauttamaan päähäni ne pari hikistä berliiniläisessä Balkan-diskossa tanssittua iltaa, ei tarvitse muuta kuin pistää Bregovic soimaan. Serbialaisen vuokraemäntäni mielestä konsepti oli hillitön, hän kun on tottunut yhdistämään balkan-musiikin perinteisiin juhlatilanteisiin. Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että musatyylillä on kyky liikuttaa. 

Kun kerran balkanin ympärillä pyöritään, oikein vilpittömästi ilahduin kun huomasin Beirutin esittäneen kesällä keikalla pari uutta kappaletta. Vuoden 2011 ikiaikaislempparilevy The Rip Tidestä on jo kulunut musadiggarin ajassa iäisyys. Jos joku ei tiennyt, musadiggarin ajassa kolme vuotta tuntuu vähintään kolme kertaa pidemmältä. Sinne mahdollisen, huhutun ja toivotun levyntyöstöprosessin syöveriin toivotan pojille Bregovicin sanoin että gas, gas! Ei mitään paineita, mutta täällä ootetaan jo! 

ps. Kas, erinomainen Sami Yaffan luotsaama Soundtracker seikkailee tulevassa jaksossaan juuri samoilla seuduilla. Pakko katsoa.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.